perjantai 26. syyskuuta 2014

Sanarasismi

Kielen köyhtyminen on termi jota kuulen tänä päivänä onneksi yhä harvemmin. 15-vuotta sitten se oli kaikkien huulilla. Internetin ja tekstiviestiteknologian yleistyminen toi kieleemme uusia termejä. Tämä aiheutti Kielenhuollossa valtaisaa paniikkia, tai ainakin siltä vaikutti. Aamutelevisiossa käytiin lähes hysteeriseltä vaikuttanutta keskustelua siitä, millä suomenkielisellä sanalla chat ja e-mail pitää korvata. Kouluikäisille järjestettiin chatin osalta oikein kilpailu, jossa valittiin paras ehdotus. Arvatkaa muistanko voittanutta sanaa? Niinpä niin.

Historia tuntee tänä päivänä avarakatseisemmaksi muuttuneen Kielenhuollon riemukkaita yrityksiä lakaista vierasperäisiä sanoja maan alle. Hampurilaisen kotoperäiseksi versioksi tarjoiltiin lihalieriötä. Kioskien sijaan hakisimme limsat, tai jäätelöt kuumana kesäpäivänä myymiöitä. Hampurilaiskioski olisi siis lihalieriömyymiö. Ei kauhean dynaamista, vaikka myymiö kuuluu ehdottomasti lempisanoihini. Menneen maailman Kielenhuolto tuntuu meistä tänä päivänä melkoisen erikoiselta instituutiolta. Vierasperäisten sanojen rantautumiseen suomen kieleen on suhtauduttu lähestulkoon yhtä kammottavana asiana, kuin Neuvostoliitto olisi hyökännyt Suomeen. Voidaan puhua kielirotuhygeniasta.

Mutta nyt on nyt. Enää ei mustasukkaisesti kytätä, kun kieleen tulee uusia sanoja. On jopa syntynyt ironinen alakulttuuri, jossa naureskellaan iltapäivälehtien otsikoissa viljellyille usein kököille
otsikkosanoille. Olemme ymmärtäneet, että kieltä voi käyttää luovasti riippuen kontekstista. Naurua tarkoittava XD ei meidän mielestämme kuulu kaunokirjallisuuteen, mutta emme saa valtakunnallista paniikkikohtausta, jos joku sattuu sellaisen johonkin kirjoittamaan. Maahanmuuttajat ovat tervetulleita kieleemme, ja vierasperäisiä sanoja viljellään yrityselämässä jo niin paljon, että 60-vuotias pankinjohtajakin alkaa kuulostaa teini-ikäiseltä pojalta joka yrittää saada uskottavuutta mopoautomiitissä.

Parissa kymmenessä vuodessa kielemme on muuttunut valtaisasti ja se antaa kaunokirjailijoille aivan uusia mahdollisuuksia. Pussikaljaromaani tuskin olisi kovinkaan hauska, jos se olisi kirjoitettu 60-lukulaisten kirjakielen vaatimusten mukaan. Kielenhuoltokaan ei juokse enää ympäriinsä tukistamassa tuhmia ihmisiä vääränlaisesta kielestä, vaan sen sijaan se ehdottelee kotoperäisiä uudissanoja, ja jos kansa ei niitä ota käyttöön, kohautetaan olkapäitä ja jatketaan arkea.

Mielestäni kielemme elää ja voi oikein hyvin. Mutta älä pliis sano ”nyt täytyy creaa”!