maanantai 6. lokakuuta 2014

Satavuotias joka karkasi sarjakuvasta valkokankaalle

Suomalainen animaatio täyttää tänä vuonna pyöreät sata. Vaikka päätyöni on ollut runouden parissa, on myös sarjakuva ja animaatio hyvin lähellä sydäntäni ja uraani paremmin tuntevat tietävätkin sormieni sotkeutuneen myös näille taiteenaloille.

Satavuotiaan ensiaskeleita vauhditti, kukas muukaan, kuin Ola Fogelberg itse. On valtava suru, miten vähän alkupään animaatioista on jäänyt jäljelle. Mutta ihan hukkaan kaikki ei ole mennyt. Yle Areenassa on nähtävissä 80-luvulla koostettu historiikki suomalaisesta animaatiosta. Muutama metri piirrettyä elokuvaa avaa loistavasti sitä maailmaa, joka tuntuu meiltä usein unohtuvan.

Siinä missä Yhdysvallat otti animaation toisen maailmansodan propagandavälineeksi, meillä sota tappoi sen lähes täydellisesti. Olisi voinut kuvitella, että animaatioiden tekeminen olisi jäänyt meillä siihen. Mutta mikään ei liene niin sitkeä, kuin sellinen ajatus jota kutsutaan taiteilijan visioksi.

Suomalaista animaatiota leimaa rahanpuutteen masinoima kekseliäisyys ja tekijöiden usein hyvinkin lyhytaikainen ura. Animaattorit ovat olleet yllättävän yksin työssään. Rapakon takaiset satapäiset suuryhtiöt ovat todella kaukana meidän todellisuudesta, eikä edes työvälineitä ja materiaaleja ole aina ollut saatavilla.

Tänään Turku lienee Suomalaisen animaation pääkaupunki. Tuntuu luonnolliselta, että animaatiota opetetaan juuri Turussa, sillä siellä opetetaan myös nukketeatteria. Alun perin animaatio, kun otti mallinsa nukketeatterien nukeista. Felix-kissa ja Mikki Hiiri toimisivat aivan yhtä hyvin marionetteina, tai pöytänukkeina.

Valitettavasti meillä yhä tuntuu olevan sellainen asenne, ettei animaatio ole suomalainen taiteenlaji. Siksi suosittelenkin katsomaan Areenan koosteen, sillä se avaa puuroutuneimmatkin silmät näkemään miten laadukasta kotimainen animaatio on. Meillä ei ehkä ole sellaisia resursseja kuin Disneyllä, tai Aardmanilla, mutta sitkeyttä ja kunnianhimoa löytyy senkin edestä.