torstai 11. joulukuuta 2014

Rangaistusten ongelmallisuus

Ihmiskunta on edennyt eri tieteiden aloilla melkoisesti espanjalaisinkvisition ajoista. Kuulusteluja ei enää onneksi suoriteta logiikalla, joka siihen aikaan oli vallalla. Kidutetun puhuessa totta, jumala antaa kyllä voimaa kestää kivun. Vaan milloinka lopettaa kuulustelu? Kunnes hän tunnustaa, tai pääsee hengestään? Tuolloin voidaan todeta kuulustelun olleen jo rangaistus itsessään, ja voi sitä piruparkaa joka tilasi possun sijasta kanaa. Kiittäkäämme mm. Voltairea ja Napoleonia, ettei tällainen ole enää käytäntönä kuin joissakin hyvin marginaalisissa tapauksissa.

Ihmiskunnalle on tyypillistä tehdä sellaisesta rangaistavaa mitä ei ymmärretä, tai osata muutoin hallita. Turussa poliisi päätti rangaista lasta, kun ei ymmärtänyt mitä tehdä. Tässä tapauksessa voidaan todeta, että oletetun rikoksen (ja nimenomaan oletetun rikoksen, kun emme tiedä onko tämä edes rikollista) tekemisen kieltäminen on rangaistus itsessään.

Ulkoapäin katsottuna Turun lainvalvojan reaktio saattaa näyttää naurettavalta, mutta melkein koko maailmassa toteutetaan systemaattisesti vastaavaa metodia. Tosin paljon musertavammilla tuloksilla. Kun ihminen päättää käyttää huumeita, astuu hän sellaiselle polulle josta monen on vaikea poiketa. Jos tältä polulta ei pysty poikkeamaan, on tuloksena entistä kurjempi elämä. Kun emme ymmärrä miksi joku haluaa kurjistaa elämäänsä, olemme päättäneet kieltää huumeiden käytön. Siis rankaisemme ihmistä siitä, että hän on tehnyt elämästään vaikeampaa. Aivan kuin olisi järkevää antaa piiskaa lapselle joka on polttanut kätensä hellanlevyllä.

Samalla hengenvedolla täytyy muistuttaa, että tämä "sota huumeita vastaan" hävittiin jo sen ensimmäisenä päivänä, ja pitkittyneet taistelut ovat johtaneet satojen tuhansien siviiliuhrien lukemiin. Ja kuten aina, sotaan syylliset valtaosin pääsevät kuin koira veräjästä. Vallanpitäjien rankaiseminen on hyvin harvinainen ilmiö, mutta aina silloin tällöin joku entinen itsevaltias menettää päänsä. Vallanpitäjiä on sitä paitsi jo muutenkin vaikea rangaista, koska rikoksien lukumäärä ja laatu usein ylittää inhimmillisen käsityskyvyn. Silloin ruvetaan puhumaan pahan lähettiläistä ja holokausteista. Jotta voisimme käsitellä asiaa on sille ensin annettava nimi.

Koska rikokset ihmiskuntaa vastaan eivät ole mitenkään sovitettavissa, päädytään rangaistuksessa useimmiten kuolemantuomioon. Mutta ei sillä kuivata niitä kyyneliä joita koko sukunsa ja ystävänsä menettäneet ihmiset vuodattavat. Diktaattorin teilaaminen on ikään kuin yleisön tapa leipurin tavoin taputella kätensä jauhoista saatesanoin "teimme sen mitä oli tehtävissä", kun koko kylä on jo kuollut nälkään.

Tämän takia minä pidän skandinaavisesta vankilasta. Kun murhaaja saa tuomionsa, on hänellä vankilassa mahdollisuus parantaa tapansa. Järjestelmä pyrkii antamaan vaihtoehdon pelkälle rangaistukselle. Se on sovitus. Oppimalla toimivaksi yhteiskunnan jäseneksi, sovittaa rikollinen rikostaan. Tämä ei lohduta juurikaan uhria, tai hänen omaisiaan, mutta yhteiskunnallisessa mielessä malli on rakentavampi. Järkevä ihminen ei kuvittele, että kun murhaaja tuomitaan vankeuteen, sen olisi tarkoitus korvata omaisille tehty vahinko. Kaikkia vahinkoja ei voi korvata. Murhaaja sovittaa vankilassa tekoaan ainoastaan yhteiskunnalle.

Silmä silmästä metodi ei myöskään toimi, sillä jos murhaaja murhaa perheenäidin, ei murhaajan surmaaminen korvaa menetettyä äitiä. Jotta murhaaja voisi korvata vahingon olisi hänen rangaistuksensa oltava menetetyn äidin korvaajaksi ryhtyminen. "Saanko esitellä rangaistusäitimme, Pekan. Hän murhasi äitimme ajamalla tahallaan hänen ylitse autolla seitsemän kertaa, koska äiti oli tälle velkaa epäonnistuneesta lomaosakekaupasta." Ei mikään hauska skenaario.

Onko siis todellakin olemassa jokin tapa jolla rangaistuksista tulisi kohtuullisia, järjellisiä, tai edes vahinkonsa korvaavia? Tähän kaivattaisiin Voltairen kaltaista henkilöä ratkomaan ongelmaa.