maanantai 16. helmikuuta 2015

Hyvät, pahat ja rumat

"Kauneusihanteet vahingoittavat vakavasti sinua ja ympärilläsi olevia" luki aikanaan punkfestivaaleilla (tiedätte kyllä millä punkfestivaaleilla) myydyissä hihalipuissa. Silloinen avopuolisoni intoutui ostamaan moisen ja niin intouduin minäkin. Motiivimme vain olivat erilaiset. Hän halusi oikeuttaa oman arvonsa ihmisenä, eikä seksuaalisena objektina. Se on ihan oikein.

Itse puolestani ostin tuon hihalipun sen kaistapäisen fraasin takia. Minä en kiellä sitä, että ihmisiin kohdistuu ulkonäköön perustuvia tarpeettomia ja jopa vahingollisia paineita. Siitä on olemassa vahva näyttö. Sen sijaan pidän kauneusihanteen käsitteen kokonaisvaltaista syyttämistä saman kaltaisena kuin päättelisi joukossamme olevien sosiopaattien takia kaikkien ihmisten kuuluvan mafiaan itsemme mukaan lukien.

Viime päivien aikana olen seurannut hämmennyksen vallassa Uma Thurmaniin liittyvää keskustelua. Tabloidit julistivat muka kauhuissaan hänen tehneen Zellwegerit ja muuttuneen plastiikkakirurgian myötä lähes tunnistamattomaksi. Ehkä kaikkein merkillisintä ihmisten reaktioissa on ollut se raivo jonka tämä plastiikkakirurginen toimenpide aiheutti. Kuulemma Uma olikin nyttemmin ruma. Jos tämä rumuuden ääneen esittäminen perustuu erilaiseen käsitykseen kauneudesta, ei lauseessa ole ongelmaa.

Vaan valitettavasti useammin taitaa taustalla kyteä ajatus, ettei kauneusihanteita yleensä saisi olla. Silloin lause taistelee tarkoitusta vastaan. Jopa siinäkin tapauksessa, että kauneusihanteen kieltäminen rajoitettaisiin ainoastaan fyysiseen olemukseen.

Kauneusihanteet syntyvät kulttuurissa. Ne oikeastaan ovat kulttuuria. Ja aina kulttuurissa on ihmisiä jotka haluavat muiden huomion. He haluavat olla voimakkaampia, nopeampia ja parempia kuin oletettu keskimääräinen Hämeentien tallaaja. Sanalla sanoen: Kauniimpia. Tämä tavoittelu vaatii myös riskinottoa. Usein terveyden uhalla. Kauneudessa ei ole ihannoitavaa pelkästään itse kauneus, vaan myös ne ponnistelut joita ihminen on tehnyt kauneutensa eteen.

Kun tuomitsemme toisen näkemyksen kauneudesta, koitamme oikeuttaa omaa kauneuttamme. Haluamme saada arvostusta siitä työstä jonka olemme tehneet oman onnemme eteen. Pahansuopa väittäisi tätä kateudeksi, mutta itse sanoisin kyseessä olevan ennemminkin tasa-arvoisuuden hakeminen. Tavoitteessa ei sinänsä ole mitään väärää, mutta metodi on kyseenalainen. Toisten halveksunta ei ole kauhean eettistä.

Kuinka tässä nimenomaisessa tapauksessa sitten kävikään? Paljastui, että Uman muodonmuutos (ainakin tällä kertaa) olikin meikkien aikaansaamaa, eikä suinkaan plastiikkakirurgian. Jos meikkaamisen periaate, joka minulle aikanaan maskeerauskurssilla opetettiin, pitää paikkansa, on lajissa kyse jo olemassa olevien hyvien puolien korostaminen. Näin Uman ulkonäön haukkuminen tarkoittaa joko sitä, että meikkaus oli epäonnistunut, tai ihmisten mielestä Uma on ruma ihan au naturelle. Jälkimmäinen lienee pahinta mitä voi tapahtua ideologialle, jossa ihannoidaan ihmistä sellaisena kuin hän luonnostaan sattuu olemaan.

Hups!

Jos sitten todella haluamme luopua tästä epämiellyttäväksi luokitellusta kauneusihanteiden mallista, on tehtävissä ainoastaan yksi asia: Jätetään julkkisten plastiikkakirurgisilla toimenpiteillä orgastisesti juhlivat tabloidit omaan arvoonsa ja keskitytään miettimään sitä mikä tekee meistä itsestämme kauniit nyt ja tulevaisuudessa. Se olisi minun mielestäni kaunista.