maanantai 23. helmikuuta 2015

Teemu

Vuonna -88 tapahtui Suomen kulttuurihistorian yksi merkittävimmistä tapauksista. Teemu nimittäin meni eläinsuojeluyhdistykseen ja hankki sieltä kissan. Hän valehteli antavansa kissalle hyvän kodin, mutta tappoikin sen osana videoteostaan.

Teko oli niin merkittävä, että on suorastaan ihme, ettei tuolle kissalle ole tehty muistopatsasta. (Siinäpä idea!) Mikä sitten tässä teossa on niin merkittävää, että vuosittain syntyy uusi ryhmittymä, joka haluaa osoittaa Teemun olevan sairas peto jollaisen ei pitäisi saada edes käydä kaupassa?

Ensimmäinen päätelmä, että Teemun teko taistelee ihmisten oikeudentajua vastaan on virheellinen, koska jos ihmisillä olisi tämän suhteen oikeuden tajua, vihaisivat he samalla tavalla niitä menneiden aikojen sukupolvia, jotka ovat yhtälailla tappaneet navettakissoja. Useita elämänsä aikana, ja tohdin epäillä, etteivät tavat ole olleet yhtään sen humaanimpia kuin Teemullakaan.

Lähempänä totuutta on se, että Teemun teko on tabu. Hän tappoi elävän olennon ilman pakottavaa tarvetta. Eikä ole koskaan osoittanut minkäänlaista katumusta. Teemu on omalla toiminnallaan ollut ihmisen pimeä puoli. Se raadollinen puoli joka taistelee ihmisen kauneuden käsitystä vastaan.

Aivan samalla tavalla kuin Darwin osoitti luonnon olevan raaka taistelukenttä, Teemun teko on vailla sitä turvaa jolla ihminen suojautuu omaa raakuuttaan vastaan. Yhteisömme on vuosisatojen ajan pyrkinyt kätkemään sitä totuutta, että kylää ympäröivän muurin ulkopuolella on valtaisat ruumisvuoret. Ne ruumisvuoret ovat samalla mahdollistaneet muurien sisäisen kauneuden.

Teemu ei yhteisön silmissä ole enää taiteilija. Teemu on se ovi jonka takana Elisabeth Báthory tekee hirmuiset tekonsa ollakseen viehättävä. Ja me olemme Elisabeth Báthory. Silloinkin, vaikka söisimme pelkkiä kasviksia ja ajattelisimme vaaleanpunaisia ajatuksia.