tiistai 14. huhtikuuta 2015

Pulttibois-ongelma

Yksi tapa mitata yhteisön sivistyksen tasoa on tarkkailla sen harjoittamaa huumoria. Jos käymme läpi suomalaisia sketsisarjoja näemme nopeasti sen hetken milloin Suomi putosi puusta. 25 vuodessa kulttuurimme on kulkenut melkoisen matkan. Rotusyrjintä ei ole enää kosher.

Mutta mikä on hauskaa?

Mikään ei ole hauskaa. Tutkimusten mukaan ihmiset nauravat silloin kun he oppivat uutta. Mutta ihmiset nauravat muulloinkin. Nimittäin silloin kun jotakuta loukataan. Se antaisi vihjeen siitä, että nauru on puolustusmekanismi. Kun ihminen nauraa oppiessaan hän itseasiassa puolustautuu sitä havaintoa kohtaan, että on ollut aikaisemmin väärässä.

Kun Pulttiboisin tekijät lopettivat sarjansa pitivät he omituisen puheenvuoron. He sanoivat, ettei heidän ollut tarkoitus loukata ketään vaan pitää hauskaa. Tämä puheenvuoro siis oikeuttaa henkisen lyömisen naurulla. Naurulla joka on puolustusmekanismi. Tämä ei tosin ole ainut kertainen tapaus, vaan sitä on havaittavissa yleisesti älyllisesti heikkotasoisemman huumorin piirissä.

Suomalainen huumori on vasta aivan hiljattain pystynyt ottamaan aikuisempia askelia, jossa pilkka kohdistuu virheellisiin päätelmiin ja tekoihin. Poliittinen satiiri on toimivaa silloin, kun poliitikkojen teot pystytään näyttämään virheelliseksi. Kunniakkaimmin älykäs koomikko osaa myös pyytää anteeksi, jos tekee virheen. Ja silloin osaa naurattaa ihmisiä pilkkaamalla itseään.

Ikävä kyllä yhä on nähtävissä munattomuutta, jossa hauskaksi määritelty henkilöitymä pilkkaa epäloogisin perustein heikompaa ryhmää sen sijaan, että pyrkisi johonkin rakentavaan.

Ja kyllä. Minä olen ilonpilaaja, ja se minua itseäni juuri naurattaakin.