keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Koiran älähdys

Tanssiva karhu -raadin puheenjohtaja Merja Virolainen arvostelee kovin sanoin suomalaista runoutta.

Ihmisvihaajaerakoksi tunnustautuvan Virolaisen mielestä yhteisöllisesti tehty, nykykielinen, kepeä runous on saastaa. Tunnustaudun yhteisöllisesti tekeväksi, nykykieliseksi ja kepeäksi runoilijaksi, joten olen siis koira johon kalikka kalahtaa. (Ihan vittuillakseni käytin banaalia sanontaa.)

Miksi minä sitten olen sellainen runoilija jollaista Virolainen ja kaltaisensa vihaavat? Juuri siksi. Virolaisen kaltaiset dinosaurukset, jotka kohottavat itsensä Suuriksi Runoilijoiksi, ovat porvarillisen maailman hyödyllisiä idiootteja. He tosiasiassa eivät tarjoa ihmisille mitään, vaan pyrkivät osoittamaan omaa paremmuuttaan kielikikkailulla. He luovat itselleen jargonia häivyttääkseen tosiasian, että heidän sanomassaan ei ole päivänvalossa tarkastelua kestävää sisältöä.

Väitteet, että ilman sanakikkailua runoileminen ei vaatisi vuosien harjoittelua ja työtä on melko matalaotsainen heitto. Virolaisella itsellään tuntuu olevan sivistyksessään aukko: Nykyrunoilijat lukevat muuta kirjallisuutta, kuin juuri sitä kirjallisuutta, jonka hän norsunluutornistaan kulttuurizdanovnilaisena diktaattorina määrää hyveelliseksi.

Jos minun runouteni on Virolaisen mielestä saastaa, osoittaa se ainoastaan sen, että minä olen työssäni onnistunut. Kapina Suuria Runoilijoita vastaan on työtä luokkayhteiskuntaa vastaan!

PS: Tanssiva karhu kärsii kynnettömänä, eikä siinä ole mitään ilon aihetta, ellei ole psykopaatti.