sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Tosi-TV:n pedagogiikka

2000-lukujen puolella televisio on muuttunut tarjonnaltaan melkoisesti. Viime vuosisadan puolella vain harvakseltaan tarkkailtiin ns. oikeiden ihmisten elämää. Tehtiin draamaa, komediaa ja aina silloin tällöin David Attenborough seikkaili valkoisissa housuissa ja sinisessä kauluspaidassa luonnossa.

Tuli tosi-TV. Alkuun tosi-TV oli niin uusi juttu, että Suomessa pyöri ihan Tosi-TV:ksi nimetty ohjelmakin. Nyt sillä tuskin saataisiin ketään kiinnostumaan. Yleisö tietää jo, ettei tosi-TV ole todellisuutta. Leikkauspöydällä tehdään taikoja, ja arkipäiväisyydestä saadaan aikaan maagista draamaa.

Ylellä pyörii tällä hetkellä Naurun tasapainon toinen tuotantokausi. Sarjan idea on kaiketi kehittää suomalaista stand up-komiikkaa. Pidän tätä hyvänä ajatuksena, sillä pääsääntöisesti paheksun suomalaista stand up-komiikkaa. En kuitenkaan sillä vanhalla lauseella, jossa väitetään, ettei stand up voi toimia suomeksi. Paheksun suomalaista stand upia koska kellään ei ole mitään sanottavaa.

Naurun tasapainoa päätuomaroi Ilari Johansson joka kieltämättä on Suomen mittakaavaan ajateltuna ammattitaitoisimpia stand up koomikoita. Silti Johanssonkaan ei ainakaan minun näkemäni perusteella ole onnistunut sanomaan mitään. Lähinnä hän on kuittaillut savolaisuudesta. Tästä huolimatta uskon Johanssonin olevan päätuomarina mies paikallaan.

Naurun tasapainoa vaivaa kumminkin sama ongelma joka vaivaa kaikkia kilpailumuotoisia tosi-TV-ohjelmia: pedagoginen ristiriita. Kilpailu tuottaa häviäjiä. Häviäjät ovat niitä jotka selviytyvät huonoiten annetusta tehtävästä. Jos huono suoritus johtuu motivaation puutteesta, on ymmärrettävää lähettää oppija kotiin. Mutta jos huono suoriutuminen johtuu taidon puutteesta on pedagogisesti erittäin tärkeää antaa oppijalle enemmän tukea, eikä lähettää häntä kotiin.

Draamallisesti pedagoginen malli ei tietenkään ole toimiva. Me haluamme nähdä voittajia, emmekä katsella ihmistä joka opiskelee uudestaan ja uudestaan yhtä asiaa hallitakseen sen. Mutta toivon todella, ettei todellisuus imitoi tosi-TV:n kaavaa, sillä huonoiten pärjäävän hylkääminen oman onnensa nojaan on jatkuvuuden kannalta huonoin vaihtoehto. Lisäksi hyväkin tekijä epäonnistuu aina välillä.

Mitä suomalaiseen stand upiin tulee, niin sillä on potentiaalia. Kunhan epäonnistutaan riittävän monta kertaa ensin.