maanantai 10. elokuuta 2015

Miksi populismi menestyy Suomessa 2010-luvulla

Kun nykyinen tasavallan presidenttimme Sauli Niinistö kampanjoi vuonna 2006 provosoivalla lauseella "vastakkainasettelun aika on ohi" olin repiä pelihousuni. Silloin se näytti minusta silkalta valheelta. Tavallaan olin oikeassa, mutta olin silti enimmäkseen väärässä.

80- ja 90-lukujen taitteen laman ylitettyämme parlamentaarinen politiikka Suomessa päätyi kaksi vuosikymmentä kestäneeseen suvantoon, jossa hallituksia muodostettiin ideologialtaan täysin vastakkaisista puolueista. Malli tuntui toimivalta globaalin talouden kukoistaessa. 

Ongelmia alkoi kerääntyä, kun vuonna 2009 Yhdysvaltojen talouskriisi alkoi heijastella Eurooppaan. Näytti siltä, että koko talousjärjestelmä on ajautumassa syvään lamaan. Ja toden totta osa EU:n talousyhteisön maista ajautuivatkin lamaan.

Vuonna 2011 eduskuntavaalien jälkeen muodostettiin parlamentaarisesti erittäin hankalan vaalituloksen jälkeen hallitus jossa oli mukana poikkeuksellisen monta puoluetta. "Vastakkainasettelun aika oli ohi" yhä parlamentaarisessa mielessä, mutta ihmisten mielissä tilanne oli jo toinen.

Ihmiset olivat nähneet, että tilanne maailmalla oli muuttunut. Oli kaikkia koskevia taloudellisia uhkia, ja näihin uhkakuviin ei pystynyt oikein kunnolla pureutumaan 20 vuotta vanhalla retoriikalla. Leviteltiin vain käsiä ja todettiin, että Euroopassa on talouskriisi ja hoettiin että "jotain tarttis tehrä".

Juuri tätä hetkeä Timo Soini oli odottanut. Hän teki massiivisen vaalikampanja kiertämällä pitkin Suomea toreilla ja käytti hyväkseen ihmisten markka-, talvisota- ja riippumattomuusnostalgiaa. Soini tuotti mielikuvan Suomesta joka oli ollut täydellisen omavarainen maa aina siihen saakka, kunnes se liittyi Euroopan Unioniin. Tämä ei tietenkään ole totta, mutta joskus paperilla näytti vähän siltä toki.

Timo Soini tuotti vaihtoehdon, vaikkakin täysin kuvitteellisen sellaisen, muiden puolueiden keskinäiselle konsensukselle. Tällainen toimii ihmisiin, sillä yksittäinen henkilö kokee ongelmia arjessaan ja usein ulkoistaa nämä ongelmat yhteiskunnan vastuulle. Osittain ihan oikein, sillä demokraattisessa valtiossa leviää hyvät ja huonot asiat vähän kaikille. Talouskriisi oli oiva keppihevonen, jossa näihin demokratian negatiivisiin puoliin saattoi esittää ratkaisua.

Populistisiin puolueisiin luonnollisesti kuuluu myös flirttailu fasismin kanssa. Halla-aho olikin oiva lisä perussuomalaisten riveihin, sillä Halla-aho toimi huomion siirtäjänä pois tempun teon salaisuudesta. Halla-ahon tuomat lisä-äänetkään eivät varmasti haitanneet.

Nyt Timo Soini on tilanteessa, jossa alkaa sumuverho hälventyä ja itsestään ilmaan nousseen taikurin takaa paljastuukin trukki. Ei ole siis mikään yllätys, ettei hän kritisoi mitenkään puolueensa joukoissa olevien kansanedustajien kohua herättäviä some-sekoiluja. Hänellä on kiire saada katse pois itsestään, jotta voi painaa savukoneen nappulaa kenenkään sitä tajuamatta.

PS: Kirjoitukseen sain innoitusta Pekka Saurin kirjasta Politiikan psykologia, ISBN-13: 9789510264188, ISBN-10: 9510264180 (2002), joka antaa mielenkiintoisen kuvan menneisyyden kautta tähän päivään, sekä Turun tuomiokirkosta perussuomalaisten puoluekokousviikonloppuna.