maanantai 12. lokakuuta 2015

Lavarunouden olemusta etsimässä

Esipuheena kerron teille salaisuuden: Yksi syy miksi ryhdyin itse taiteilijaksi oli se, etten pitänyt muiden taidetta itselleni riittävän viihdyttävänä...

Olen kuullut sanottavan, että "rokkitähdet ovat epäonnistuneita runoilijoita". Ja samaan hengenvetoon totean, että nykyään runoilijat haluavat olla rokkitähtiä. Lavarunoilijana koen syyllistyväni, jos niin voi sanoa, tähän voimakkaasti itse. Erityisesti nykyään, kun olen yhä enemmän ruvennut yhdistelemään esityksiini visuaalisia elementtejä ja ikonografiaa. (Tätä ei kait pitäisi kertoa illuusion ylläpitämiseksi, mutta lavapersoonaani kuuluu itseironinen oman itseni ikonointi.)

Joskus kuulen myös esitettävän sellaisia ajatuksia, että menneiden vuosisatojen runoilijat olivat aikansa rokkitähtiä. Ihan vaan pohdinnon vuoksi olettakaamme, että näin tosiaan on, vaikka tohdin sinänsä arvella, että runoilijat ovat olleet melko marginaalisen ja etuoikeutetun lukutaitoisen ryhmän suosiossa.

Kun yleisesti pohditaan mitä lavarunous on, todetaan sen olevan uusi taiteenmuoto, joka yhdistelee elementtejä runoudesta ja muista taiteenmuodoista. Puolihirtehisesti olen itse esittänyt, että "lavarunous on huonoa teatteria". En tarkoita sillä sitä, että lavarunous olisi itsessään huonoa, mutta jos lavarunouden metodeja käytettäisiin teatterissa, saataisiin aikaan mitä todennäköisimmin paska näytelmä.

Oma fiilikseni on, ettei lavarunous istuisi kauhean mukavasti teatterisaliin, vaan sen koti on klubien ja pubien 15 senttimetriä korkeilla areenoilla. Jos en ihan läpiä päähäni puhu, niin muistaakseni Elsa Töllillä on runo, jossa hän käsittelee oman ilmaisunsa olleen teatteriin sopimatonta. Ainakin lavarunouteen hänen ilmaisunsa on erittäin toimivaa. Itseäni on usein verrattu stand up -komiikkaan, mitä pidän jokseenkin loukkaavana, sillä en juurikaan pidä stand upista, enkä ole ainakaan tarkoituksellisesti pyrkinyt olemaan koominen. Toki havaintoni maailmasta saattavat olla humoristisia, sillä todellisuus itsessään on ristiriitainen, ja me ihmiset suhtaudumme ristiriitoihin huumorilla.

Tämän talven repertuaarissani oleva Vallankumous-niminen teokseni siis yhdistää runoutta, videota ja musiikkia (jonka säveltäjää Mari Björklundia ei voi ylistää työstään tarpeeksi). Mielessäni muhii paljon kysymyksiä ja ajatuksia siitä mihin kaikkeen lavarunoutta voi viedä ennen kuin siitä tulee katu-, tai pubiteatteria? Vai saako lavarunous olla pubiteatteria?

Lavarunoudessa on vielä monta tutkimatonta koloa, ja toivon sekä uskon, että tulevina vuosina näen vielä paljon sellaista mitä en ole vielä nähnyt. Uskon teihin kollegat ja tulevat kollegat!