sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Kommunismini

Kommunistina olen melkoinen isänmurhaaja. Lenin oli minun mielestäni omaan nerokkuuteensa kompastunut hölmö. Stalin persoonallisuushäiriöinen hirmujohtaja. Castro suuruuden hullu (joka alkoi pukeutua Adidakseen, mitä paheksun erityisesti). Che Guevara kohteli homoja epähumaanilla tavalla. Maon sekoilut johtivat nälänhätään, koska todellisuudentaju karkasi miehestä jo hyvin varhaisessa vaiheessa.

Minua naurattaa Radio Jerevan -vitsit ja niistä erityisesti "meiltä kysytään "kerrotte, että kommunismi on jo horisontissa, mikä on horisontti" ja me vastaamme: horisontti on mielikuvituksellinen viiva maan ja taivaan välillä joka loittonee sitä lähestyttäessä".

Trotskia pidän Marxin ja Engelin keskeneräiseksi jääneen työn historiallisista jatkajista miltei ainoana hyvänä tyyppinä, ja senkin uskon johtuvan lähinnä siitä, että mies oli sosialisteillekin liian kommunisti ja pääsi hengestään.

Neuvostoliitto, Kiina, Kuuba ja kaikki muutkin viritelmät kommunismin saavuttamiseksi ovat olleet säälittäviä viritelmiä, joissa demokratia on "kyllä" ja "ei" dikotomiaan jaettua ja niistäkin väärän vaihtoehdon valitseminen ei muuta yhteiskuntaa vaan omaa elämänlaatua.

Saattaa siis näyttää siltä, että kommunismini on epäloogista. Ja sehän olisikin, jos olisin poliittinen empiristi. Mutta minä en ole poliittinen empiristi, vaan diletantti filosofi ja idealisti. Kommunismin historian suurin virhe on ollut kiire. On valittu tie, johon kaikki eivät ehdi sopeutua, on yleensäkin uskottu, että kaikki voidaan sopeuttaa, jos ei muutoin niin väkivallalla.

Minä olen sellainen kommunisti, että kun puoluesihteeri lakkaa puhumasta, niin varmistan olevani ensimmäinen joka lakkaa taputtamasta. Tosin kartan myös puolueisiin kuulumista, niin taidankin olla taputtamatta salin ulkopuolella.