sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Vallanjaon muutos

Kun useat SAK:hon kuuluvat työntekijäliitot kieltäytyivät kilpailukykysopimukseksi uudelleen nimetystä yhteiskuntasopimuksesta, jota Juha Sipilä itsepintaisesti, ellei jopa väkisin, esittää tulevaisuutemme perustaksi, alkoi useammastakin suunnasta kuulua rutinaa, että kilpailukykysopimusta vastustavat liitot ovat parlamentarismin vastaisia.

Parlamentarismi on muodikas sana jolla pyritään hämärtämään demokratian käsitettä. Suomi on maana nimellisesti tasavalta, mutta todellisuudessa edustuksellisessa demokratiassamme on valtava sudenkuoppa. Kun päättäjät hymyssäsuin lyövät fist bumpia keskenään petettyään järjestelmällisesti kaikki lupauksensa kansalle, ei ole olemassa suoraan demokraattista tapaa pysäyttää päättäjien toimia.

Nykyinen hallitus on ennätysajassa teoillaan menettänyt suosionsa, eikä se varmuudella nauti ainakaan niiden 250 000 ihmisen luottamusta joita nämä kilpailukykysopimuksesta kieltäytyneet liitot edustavat. Kun otetaan huomioon opiskelijat ja työttömät sekä muut satunnaiset hallituksen toimiin pettyneet alkaa hallitukseen pettyneiden ihmisten lukumäärä olla likempänä miljoonaa.

Mutta se ei haittaa hallitustamme. Sillä hallituksemme ei edusta demokraattista yhteiskuntajärjestelmää, vaan kapitalistista. Kapitalismi ja demokratia ovat sellaisia ideologioita, että ne eivät mahdu yhtä aikaa samaan kahvikuppiin, jos niitä pitää kaataa molemmat kannut tyhjäksi. Jomman kumman on väistettävä, tai sitten molemmista pitää hiukan tinkiä.

Kuten tiedämme, demokratia ideologiana kannattaa vallan jakautumista kaikille, ja demokraattinen järjestelmä sallii parlamentin purkamisen, jos kansa menettää luottamuksensa päättäjiin, niinkuin nyt näyttäisi tapahtuneen. Hallituspuolueiden kannatus on oppositiopuolueiden kannatusta alhaisempi, ja ihmiset pelkäävät ihan aiheellisesti tulevaisuudessa selviytymisensä puolesta. Ei siksi, että kansantalous olisi kuralla, vaan koska hallituksen tapa hoitaa yhteisiä asioitamme on kuralla.

Hallitus on valittu edustamaan koko kansan yhteisiä asioita. Kun hallituksen pojat löivät fist bumpia päätettyään luoda tulevaisuudessa valtavalle määrälle ihmisiä epävarman tulevaisuuden, osoittivat he kuinka täydellisesti heidän käsitysmaailmaansa ei jäsenny toimensa kokonaiskuva. Hallitus ei aja koko kansan yhteistä asiaa.

Siitäkin huolimatta, että vaikka nämä hallituksen ehdottamat toimenpiteet lisäisivätkin Suomen kilpailukykyä, mitä tohdin ihan taloustieteilijöiden valtaosan tukemana epäillä, niin hallitus ei selkeästi ole ajantasalla demokratian heille antamasta tehtävästään. Demokraattinen valtio ei hoida asioita mittaamalla ensin bruttokansantuotetta, vaan demokraattinen valtio hoitaa ensimmäiseksi kansalaisten selviytymisen edellytyksistä ja tasa-arvon toteutumisesta, ja vasta sitten alkaa mittailla mitä numeroita jää viivan alle.

Kapitalismi on siis syrjäyttänyt viimeistään nykyisen hallituksen myötä demokratian ja silloin tuntuu vähän hullulta peräänkuuluttaa, että kansa ei toteuta parlamentarismin periaatteita, kun parlamentti ei toteuta sen valintatavan edellyttämiä ehtoja. Jos lusikalla annetaan, ei voi kauhalla vaatia.