sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Pikku Huopalahti

"Menisit kotiin ja kampaisit tukkas!" Pariisin Kevään Pikku Huopalahti on harvinainen populaarimusiikin teos, sillä minä pidän siitä. Olen toki poppari monellakin tasolla, mutta olen myös hyvin vaativa. Sanoisin, että olen jopa hienostunut.

Pikku Huopalahdessa minua koskettaa ensisijaisesti samannimiseen Helsingin kaupunginosaan liittyvä nuoruuteni aika. Se traaginen aika jolloin ensimmäistä kertaa tehdään aikuisia asioita ja joka repii nuoren ihmisen aina jollakin tavalla kappaleiksi. Suhteeni biisiin on siis jotenkin henkilökohtainen.

Pikku Huopalahden toimivuus lieneekin juuri siinä, että se koskettaa meitä kaikkia slacker*-sukupolven jäseniä. Meitä jotka olemme kasvaneet kaupunkiin ja saaneet sen verran perustavaa filosofista sivistystä, että koko yhteiskunta normistoineen on muuttunut absurdiksi silmissämme.

Kappale ilmaisee tehokkaasti sen miten kaupungissa elävä ihminen on kadottanut yksilöllisyytensä ja joutuu siksi ilmaisemaan sitä valtavirrasta poikkeavalla pukeutumisella ja teoilla. Slacker-sukupolvelle modernismi on harmaa painajainen, jossa X-sukupolvi luo säännöstön jonka mukaan pitäisi toimia.

Slacker-sukupolvi tunnistaa myös oman turhuutensa. Ei ole ollut järkeä äänestää, sillä äänestämisen takia ja siitä huolimatta vallassa on X-sukupolvi, joka varastaa slacker-sukupolven edustajan yksilöllisyyden. Ei ole järkeä myöskään kuluttaa, sillä kuluttaminen rikastuttaa ja vahvistaa X-sukupolven valta-asemaa. Jopa yksilöllisyyden toteuttaminen kaupungissa siis ruokkii saatanaa nimeltä moderni harmaus.

Eikä maallekaan voi paeta, sillä se tarkoittaisi varmuudella omaa henkistä kuolemaa; slackerin ainoa olemisen oljenkorsi on laaja ystäväpiiri, joka on ihan yhtälailla eksynyt urbaaniin limboon, mutta joka etsii suurta totuutta. Ainoa slackerin pakotie on matkustaa johonkin toiseen kaupunkiin ja kokea marginaalinen historiaan nojautuva kulttuurishokki. Slacker saattaa jopa pariutua vieraan kulttuurin edustajan kanssa voidakseen tuntea olonsa ehjäksi, kokonaiseksi ihmiseksi.

Olemme outo sukupolvi, sillä kymmenen vuotta meidän jälkeen syntyneet eivät enää tunne samoin. He eivät polta tupakkaa ollakseen yksilöllisiä. Eivätkä he näe koe samalla tavalla olevansa yksilöllisiä, jos valitsevat puolison vieraasta kulttuurista, sillä heille se vieraan kulttuurin edustaja edustaa samaa kansainvälistä internet-yhteisöä, tai on jopa koulukaveri. Heidän yksilöllisyytensä toteutumattomuus oireilee jotenkin toisin...

*Slacker on X-sukupolven käyttämä termi joka yleistyi 80-luvulla kuvaamaan työtä vieroksuvina pitämäänsä nuorisoa.