tiistai 23. elokuuta 2016

Johtajat kansalaisten vaatteissa

Siinä missä suuresti paheksun sellaisia anarkisteja jotka kieltäytyvät äänestämästä toivossa, että järjestelmä menee niin hirveäksi, että suuri yleisö herää ja nousee barrikadeille, ymmärrän osittain heidän haaveensa perusteen.

Nykyaikainen johtaja ei pyri näyttämään johtajalta, vaan hän esittää olevansa yksi suuresta joukosta. Hän näyttää heikolta ja on valmis jopa pilkkaamaan itseään jotta ei näyttäisi vahvalta johtajalta. Juha Sipilä ei missään tilanteessa halua sanoa, että "asia on näin, koska minä päätän siitä" vaan hän aina syyttää olosuhteita. Hän tekee "vaikeita päätöksiä" joihin on mukamas pakotettu. Nykyaikaista johtajaa vastaan on näennäisesti mahdotonta kapinoida, sillä hän on naamioitunut yhdeksi johdettavista.

Samalla tavalla kuin äänestämistä kieltäytyvät anarkistit, pyrkivät myös nämä kansalaisiksi naamioituneet johtajat häivyttämään demokratian voimaa. Äänestämistä pyritään ritualisoimaan jotta se näyttäytyisi turhana ja tehottomana toimena. Se on vaarallista. Mitä enemmän vähättelemme äänestämisen voimaa, sitä lähempänä olemme harvainvaltaa. Mitä lähempänä olemme harvainvaltaa sitä varmemmin meiltä, myös anarkisteilta katoavat oikeudet ilmaista mielipiteitään myös äänestyskopin ulkopuolella.

Oireellista on, että kun tyytymättömyys yhteiskuntaan on kasvanut ja me emme kykene sormella osoittamaan syyllistä (länsimainen kapitalismi on abstraktio, ei vastaaja) on myös poliisin otteet protestoivaa yleisöä kohtaan koventuneet. Jos poliisilta kysyisi kuka on käskenyt heitä koventamaan otteitaan, eivät he kykenisi vastaamaan siihen.

Silläkin uhalla, että saan syyttelyä keskusjohtoisen kommunismin haaveilusta, totean että yhteiskunta olisi paljon selkeämmin rakennettavissa, jos meillä olisi selkeä johtaja jonka voisi myös tarvittaessa laittaa vastuuseen asioista, jotka eivät ole menneet toivotulla tavalla. (Tässä kohtaa on myös huomautettava, että Stalin oli johtajana juuri sen tähden pysäyttämätön, koska hän naamioitui kansan palvelijaksi toisin kuin Hitler joka korosti omaa johtajuuttaan.)

Suomalaisessa anarkistisessa liikkeessä on ollut havaittavissa samantyyppistä liikehdintää. On tiettyjä keskeisiä henkilöitä, jotka kuitenkin järjestelmällisesti kieltävät olevansa mitenkään keskeisiä. Tämä nöyryys on hankalaa juuri sen tähden, että kun jokin menee pieleen on vika näennäisesti olosuhteissa eikä tekijöissä. Sanoisin, että rehellisempää anarkiaa olisi se, että jokainen joka lähtökohtaisesti on jonkin toiminnan keskiössä ideoimassa tapahtumaa, ottaisi myös ideastaan vastuun sanomalla "tämä oli minun ideani".

Ironisesti todettakoot, että samalla jos poliisi kohdistaisi voimakeinoja tähän ideoijaan, saisi suomalainen anarkistinen liike ensimmäisen marttyyrinsa. Anarkistien vastuulle jäisi sitten kieltää tämä marttyyrius.

Ehkäpä... Ehkäpä! Ehkäpä anarkismi onkin marttyyriuden kieltämistä omissa joukoissa.