maanantai 5. joulukuuta 2016

Valta

Vallankumous -teostani tehdessäni tein havainnon, että suomen kielessä valtaa käsitellään erikoisella tavalla. Siksipä jo teoksen ensimmäisissä lauseissa teen erottelun vallankumouksen ja revoluution käsitteiden välillä. Se mitä teoksessani ei kumminkaan erikseen käsitellä on sana valtio.

Valtio sanana juontuu juurikin vallasta. Se on yhteiskuntafilosofisessa mielessä erittäin upea juttu, sillä valtio on suomen kielessä käsitteenä hyvin erottuva yhteiskunnan käsitteestä. Yleisimmissä insoeurooppalaisissa kielissä käsitteiden ero on hämärämpi, sillä latinan sana natio tarkoittaa syntymää. Hirtehisesti, koska latinan sana socius tarkoittaa liittoa, voimme todeta, että saksan kielen national socialismus tarkoittaa siis sanatarkasti synnyinliittolaisuutta.

Siitä huolimatta, että kielessämme valtion ja yhteiskunnan erottelu on selkeämpi kuin monissa muissa kielissä, ei näiden kahden käsitteen ero tunnu olevan kovinkaan selkeä ihmisille. Yhteisöämme tuntuu vaivaavan love it, or leave it -ajattelu, jossa valtion käyttämien voimakeinojen kritisointia pidetään petoksena yhteiskuntaa vastaan.

Jos käsitteiden ero tuntuu vaikealle, niin lähihistoriassamme on upea esimerkki siitä miten yksilö joutuu valtion ja yhteiskunna käsitteiden välisen ristiriidan uhrilampaaksi. Hänen nimensä on Edward Snowden. Snowden tapauksessa ei ole pienintäkään epäilystä siitä, etteikö hänen tekonsa ollut juuri yhteiskuntaa puolustava. Silti hänen tekonsa on valtiopetos. Snowden uhmasi valtaa, ei yhteisöä, jonka jäsen hän oli.

Valtiolle tyypillistä on se, että se pyrkii kasvattamaan itseään. Valtio pyrkii ylivaltaan. Pikkuhiljaa lait lisääntyvät ja ote yhteiskunnan ympärillä kiristyy. Valtio myös inhoaa muita valtioita. Valtio ajautuu sadan prosentin varmuudella kriisiin jonkun toisen valtion kanssa, sillä loppujen lopuksi valtiot syövät spagettia samalta lautaselta. Yhteiskunnatkin toki voivat ajautua kriisiin keskenään, mutta juuri siitä kriisistä syntyy valtio: pyrkimys käyttää valtaa toisiin.

Aina silloin tällöin käy niin, että yhdestä yksittäisestä henkilöstä tulee itse valtio. Näin käy silloin, kun yhteisöä johtava henkilö karkaa kritiikin yläpuolelle. Jotta valtio toimisi edes jotenkin yhteiskunnan kannalta oikeudenmukaisesti, sen täytyy olla itsekriittinen. Silloin valtio henkilöityy yhteen, on erittäin harvinaista, että valtiosta tätä itsekriittisyyttä löytyy riittävästi.

Itsekriittisyyden puute vaivaa suuresti tällä hetkellä Suomen valtiota. Niinpä huomenna juhlistan yhteiskuntamme 99-vuotisjuhlaa, mutta valtiolle annan pelkkiä risuja!