perjantai 28. huhtikuuta 2017

Naispaneeli vs. puoliväliriihi

Tänään sain kutsun Dokumenta 14 .tapahtumaan. Tapahtuma on sinänsä mielenkiintoinen, mutta luettuani kuvauksesta lauseen joka totesi vieraiden olevan poliittisesti aktiivisia feministisiä naistaiteilijoita päädyin tulokseen, etten taidakaan mennä.

Omatuntoa kolkutti, mutta tiedän kyllä syynkin miksi en halua mennä: olen ollut niin monesti vastaavassa taidetilaisuudessa, että voin kuvailla tapahtumat läpi jo etukäteen. 1. käydään läpi taideteokset joissa kuvataan naisten kohtaamaa päivittäistä väkivaltaa. 2. pidetään paneeli jossa käydään tilanne läpi uudestaan, välillä vähän nauretaankin ja todetaan, että on elämässä iloisiakin puolia, joku paneelissa muistaa kehua ainakin oman (mies)puolisonsa. 3. tilaisuus päättyy surrealistisen epätoivon tuottamaan migreeniä muistuttavaan sykkeeseen.

Tällaisia tilaisuuksia on erittäin hyvä olla olemassa, mutta minä en enää jaksa osallistua niihin, sillä minulla on jo epätoivoa enemmän kuin haluaisin sitä olevan. Nämä tilaisuudet eivät ole koskaan voimaannuttaneet minua millään tavalla, ne ainoastaan saavat minut vuorokaudeksi harkitsemaan oman elämäni ennenaikaista lopettamista ja potemaan syyllisyyttä siitä miksi olen syntynyt.

Todettuani tämän puolisolleni, hän totesi ymmärtävänsä minua ja sanoi, että tällaisissa tilaisuuksissa on usein se huono puoli, että niissä ei jätetä yhtään ikkunaa avoimeksi paremman huomisen puolesta. Näillä tilaisuuksilla on kumminkin oikeutuksensa, ja jos et koskaan ole sellaisessa käynyt, niin suosittelen menemään. Jokaisen meidän on syytä saada tämäkin perspektiivi itselleen ymmärretyksi.

On olemassa toinenkin taiteenlaji, joka tuottaa minulle samanlaisen ahdistuksen. Erotuksena tälle on se, ettei kyseiselle taiteenlajille ole mitään oikeutusta, eikä siihen osallistumiselle ole vaihtoehtoja: se on hallituksen puoliväliriihi.

Hallituksen puoliväliriihen tehtävä on näemmä valaa ihmisiin epäuskoa, epätoivoa ja perustelematonta syyllisyyden tunnetta. Hallituksen puoliväliriihessä mittaillaan viivottimella kuinka paljon ollaan ideaalin menestysviivan alapuolella ja sen mukaan päätetään siitä kuinka paljon syytetään koko kansakuntaa epäonnistujiksi. Sen jälkeen juodaan kahvia ja taputellaan miehissä toisia selkiin, että valtio on pelastettu. Inhimmillisyydestä viis!

Suomi on edelleenkin monella mittarilla hyvä valtio. Mutta ihmisten paikka se ei enää tunnu olevan. Jos minun pitää valita kahden väliltä; puoliväliriihi, vai feministinen naispaneeli, niin tiedän kumpaan menen. Toisessa sentään ymmärretään, että minulle tulee paha olo.