keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Lyhyesti palkinnoista, niiden jakajista ja niiden saajista

Jokseenkin viihdyttävällä tavalla demarivetoinen Demokraatti nousi takajaloilleen, kun kokoomuksen  puhallettavasta maskotista, Aleksander Stubbista, kertova propagandakirja päätyi Tieto-Finlandian ehdokkaaksi. Siinä missä olen Demokraatin haastatteleman Kantokorven kanssa sanomastaan täysin samaa mieltä, joudun kuivahkosti toteamaan, ettei tällaiset palkintoraadit juuri koskaan kykene mihinkään muuhun kuin yhteiskunnallisen hegemonian sokeaan seuraamiseen.

Kaikkein kärkevimpänä esimerkkinä tällaisesta on Nobelin rauhanpalkinto, joka on aina silloin tällöin lipsahtanut murhaajalle, tai ainakin tulevalle murhaajalle. Ei tarvita kauhean kaksista ajattelijaa havaitsemaan, että mukamas poliittisesti riippumattomien palkintojen jakaminen poliittisesti värittyneille henkilöille ajaa palkinnot ja palkintojen jakajat naurettavaan valoon.

Finlandia-palkintojen oireellisin piirre hegemoniallisuudesta on se, että raadit ja valitsijat valitaan juuri saman hegemonian joukosta. Äärimmäisen harvoin, jos koskaan, valitsijana on nähty henkilöä joka olisi vastakkain vallitsevan ilmapiirin kanssa. Radikaalimpana esimerkkinä Finladia-valitsijasta tulee mieleen M.A. Numminen, ja hänenkin radikalismiinsa yhteiskunta on sopeutunut melkein 30-vuotta sitten. M.A. Numminen muuten jätti Sarjakuva-Finlandian jakamatta.

Koska itsestäni puuttuu kyky sulautua hegemoniaan, en itse varmasti koskaan tule saamaan edes pienempää kirjallisuuspalkintoa, mutta leikin silti ajatuksella hieman. Jos koskaan saan minkään valtakunnan kirjallisuuspalkinnon, niin pokkaan sen, otan palkintorahat vastaan ja totean: "hölmöjähän te olette".